Tuttuja Tenkasen dokumentissa

Ei aivan hyvin alkanut kitisemätön viikkoni. Tiistaina jurpatin julkisesti siitä, että Vappu Pimiä puhuu liikaa Voice-kanavalla. Sen lisäksi en ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, että jouduin imurin varren varteen. Kämppää on pikkuisen ehostettava, kun tuleva ex-vuokraemäntä tulee käymään.

Huomasin viimeistään eilen, että siivoaminen ei ole minun juttuni. Jo armeijassa sain vapautuksen siivoamisesta lievän pölyallergian takia. Vaimoni ei sellaista vapautusta ole antanut – epistä. Senpä vuoksi tartuin imuriin ja ryhdyin hommiin. Ei mennyt hyvin missään vaiheessa. Ensinnäkin isovarvastani vaivannee varmaankin lievä kihti. Sattuu jonkin verran, kuten Naurikin tietää. No enkös heti alkuun pudottanut imuria – aivan oikein: juuri sille varpaalle. Saivat naapuritkin ounastella huudon ja kiroilun perusteella, että meidän huushollissa tapahtuu jotain. Hetki myöhemmin onnistuin huhkiessani pudottamaan ”antiikinaikaisen” patsaan pään. Arvannette, mihin se kaikista mahdollisista paikoista osui…

Eilen luulin hetken aikaa tulleeni totaalisen höperöksi. Olin 90-vuotiaan äitini kanssa käymässä Hietaniemen hautausmaalla. Isäni kuolemasta on seitsemän vuotta aikaa. Mutsi liikkuu sen verran huonosti, että olen katsonut oikeudekseni ajaa sotaveteraanien hautausmaa-alueelle autolla aivan viereen. Puolivälissä hautausmaata tulee vastaan nuori tyttö raahaten perässään harppua. Juu-juu, juuri sellaista isoa, noin kahden metrin korkuista. Ajattelin, että rupee meikäläisellä hämärtymään raja maallisen ja taivaallisen välillä. Saattaa se olla niinkin, mutta haluan uskotella itselleni, että hän oli käynyt soittamassa jossain tilaisuudessa jonkin haudan äärellä. Ehkäpä jokin kuvaus? Joohan? JOOHAN?

Ai niin, vielä yksi asia, joka mua ihan vähän vaivaa: HBL:n jutussa äitini iäksi mainittiin 91, vaikka hän tuon vasta täyttää marraskuussa.

Tuo äskeinen lienee lievää mutinaa, joten maksettakoon siitä taas yksi yksikkö Unicefille. Tässä kirjoituksessa on pari muutakin kitinäkategorian ylittävää asiaa, joten roposia on säästöpossussa jo neljä. Hieman itseänikin ihmetyttää, missä menee rutinan raja. Jos ajatuksissani kitisen, onko se sanktion arvoista? Tulen päätelmään, ettei voi olla. Silloinhan satanenkaan ei riittäisi viikon päätteeksi. Rankkarin saa vain marinoista, jotka sanon tai kirjoitan julki. Piste. Eikä hymiötä. Niin ja itekseni saan tietty yhä puhua mitä haluan – rangaistuksitta.

Tänään muuten TV1:llä näytetään (23.50-00.25) ohjelma Antropologia vs. Aarne Tenkanen. Dokkari on vuodelta 2002. Siellä saattaa päähenkilön lisäksi olla mukana tuttuja henkilöitä kuvattuna Kallion kulmilla.

Ps. Kiitos nimipäiväonnitteluistanne.

Mika

Suomen kuninkaan hassut harrastukset

Mielenkiintoinen viikko edessä. Olenhan luvannut olla kitisemättä, ainakaan pienistä asioista. Tai enhän ole luvannut olla rutisematta, vaan olen sitoutunut maksamaan euron joka ruikutuskerrasta. Takuusummana on kuitenkin vähintään 20 euroa, joka lähtee pikana Unicefille.

Mikä sitten on loppujen lopuksi marinaa ja mikä on pikkumarinaa? Toivottavasti ei tule rajatapauksia. Kukahan lopulta ratkaisee, että tuleeko sanktiota? No minä, te ja vaimoni. Tiesin tulevan viikon teemasta, joten otinkin tehtäväkseni rutista oikein kunnolla viikonloppuna. Sen saivat kaikki lähettyvilläni huomata. Pitäisiköhän pyytää anteeksi? Enpä taida. Voi olla, että olen taas yhtä hankala viikon päästä, kun valitukseton viikko on ohi. Katsotaan.

Olen jutellut viime päivien aikana ystävieni kanssa siitä, että mihin he lahjoittavat tai voisivat lahjoittaa rahaa. Monenlaista hienoa tahoa tuli ilmi. Lapset ja sotaveteraanit tuntuivat sellaisilta, joita lähes kaikki tukevat tai voisivat tukea. No mun Unicef menee tohon lapset-kategoriaan.

Sen sijaan järjestö, mihin kukaan ei tuntunut olevan halukas lahjoittamaan mitään, oli Greenpeace. En minäkään. Mokomatkin terroristit. Äskeinen lause ei ymmärtääkseni kata kitinän määritelmää, eihän?

Katselin ihan mukavaa leffaa eilen sunnuntaina: Kuningas Ralph vuodelta 1991, pääosassa John Goodman (mm. Retu Kivinen). Harmittomassa elokuvassa oli mukava kohtaus, missä Suomen KUNINGAS saapui Englantiin King Ralphin vieraaksi. Maamme laulu soi taustalla, kun Suomen kuningas Gustav ja möreällä äänellä sekä ranskalaisella aksentilla (???) puhuva Anna-prinsessa saapui Britteihin. Kuningas Gustav kertoi mieliharrastuksikseen poolon, miekkailun ja ketunmetsästyksen. Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Perjantaina pähkäilin sitä, että katsonko raveja, lähdenkö lenkille vai käynkö katsastamassa Again-bändin. Tein sitten nuo kaikki asiat. En tosin samaan aikaan. Mustikkamaan lenkkikin jäi sunnuntaihin. Tuo Again-yhtye oli mielenkiintoinen tapaus. Yritin etukäteen googlata bändin nimeä, mutta sattuu vain olemaan aika yleinen tuo again-sana. En osannut löytää mitään tietoa, joten menin avoimin mielin heitä kuuntelemaan. Hyvin olivat musikantit onnistuneet kaveripiirissään markkinoimaan keikkaa, sillä ilmaistapahtuma oli täyttänyt koko Kuparilyhdyn innokkaista faneista. Kotimainen covermusiikki nyt ei ihan ollut minun juttuni, mutta ihan reimaa meininkiä oli silti.

Tähän lopuksi listaan mielestäni Suomen mukavimmat kaupungit. Ihan tosta noin vaan, mitenkään sen tarkemmin perustelematta. Negakaupungit siirtyvät teemaviikkoni myötä julkaistavaksi vasta viikon päästä.

Näistä kaupungeista pidän erityisen paljon. Ne ovat silti tässä listassa satunnaisessa järjestyksessä: Helsinki, Joensuu, Tampere, Porvoo, Raasepori, Vaasa, Espoo, Kemijärvi, Savonlinna, Maarianhamina ja Paimio. Missä ovatkaan kaikki pohjalaiset kaupungit? Onhan Vaasa kuitenkin listalla.

Mika

Vanhasrutinaa ja ankkalammikkoa

Teen työtä kotona. Usein ja paljon. Eilen työnteosta ei ollut tulla mitään, kun telkkarista tuli A-Plus (uusintana). Haastateltavana oli ex-pääministerimme Matti Vanhanen. Lähes oksennuksella oli juostava vähän väliä. Ainakin henkisesti. No miksen vaihtanut kanavaa tai sammuttanut telkkaria? No, kai sitten jonkinlainen masokisti lienen. Siinä meillä on mies – puhun siis Vanhasesta – joka ei taida tietää mitä nöyryys tarkoittaa. Lipevä ja niljakas ovat kuvaavia sanoja. Ylimielisyyskin näyttää vain lisääntyneen poliittisen karriäärin jälkeen. Hänen älykkyyttänsä en uskalla arvioida, mutta pelkään pahoin – liittyen hänen käyttäytymiseensä – ettei se älykkyysosamäärä taivaita tavoittele. Vanhanen aloitti maanantaina Suomen perheyritysten liiton toimitusjohtajana. Näin kirkkoon kuulumattomanakin ristin käteni ja toivon, että hänen vaikutusvaltansa ei ulottuisi kovin kauas. Varsinkaan ulkomaille. Siedän sen, että meitä suomalaisia hävettää miehen puolesta, mutta en ehkä kestä sitä, jos islantilaiset, ghanalaiset ja palaulaiset rupeavat avoimesti nauramaan äijän toilailuille.

No olipahan vuodatus. Paransi kuitenkin oloani merkittävästi.

Olkoon tuo vanhaspaasaus pisteenä tälle viikolle ja hyvänä alkuna ensi viikolle. Olen nimittäin päättänyt olla kitisemättä pikkuasioista viikolla 39 eli ensi viikolla. Lupaan pitää mahdollisista ruikutuksistani kirjaa ja raportoida ne suoraan tänne. Ajattelin, että joka pikkukitinästäkin laitan euron sivuun ja ynnään ne sitten viikon loputtua. Takuusummaksi asetan 20 euroa. Toivottavasti kykenen alittamaan tämän määrän. Vähintään sen verran lähtee kuitenkin sukkelasti Unicefille. Lupaan ja vannon näin tapahtuvan. Olette todistajiani. Käräyttäkää minut, ellen itse hiffaa kitisseeni. Yhtään ei haittaa, jos joku seuraa vaatimatonta esimerkkiäni ruikuttamattomuuden suhteen. Vaikka vain viikon ajan.

Ai, etteikö (meillä) suomalaisilla mukamas ole omaa ankkalammikkoa? Joku toimittaja oli soittanut 90-vuotiaalle äitilleni ja kysynyt haastattelua liittyen tällaiseen menumat-ruokalaitteeseen. Hieno masina, missä on pakastin, uuni ja puhuva tietokone.

Mutsi lupautui haastatteluun ja hetken päästä 40-neliöiseen kämppään sisään lappasi pirusti porukkaa. Mutsin laskujen mukaan kahdeksan ihmistä kameroineen ja mikrofoneineen. Lopputulos oli se, että mutsista on juttua Radio Vegassa, FST5:ssa ja Hufvudstadsbladetissa. Toimiiko nää kaikki tahot yhdestä narusta vetäisemällä? Hyvä, ettei koko Strömsön porukka viilettänyt paikalle.

Ja lopuksi aika makaaberi juttu radiosta eilen kuultuna: ”Äijä räjäytti itsensä DNA:lla….eiku…tais olla TNT:llä…”
Ei nää kirjainlyhenteet aina niin helppoja ole.

Ps. Olkaa vahvoja ja välttäkää lottoaminen tälläkin kierroksella. Minä ainakin väistän tällaiset turhat jättipottihoukutukset.

Mika

Lotto vie taas kansan tajun

Harvoin käy normi-ihmiselle silleen, että saa kahden päivän sisällä uuden asunnon ja uuden lisätyöpaikan. Bonuksena vielä se, että tapasin vanhan ystäväni Tomin. Hän ei toki ole vanha, mutta ystävyyssuhde on kestänyt ”yli kaksi viikkoa”, joten katsottakoon se kuta kuinkin ikuiseksi frendiydeksi. Nykyään lakeuksien mies: hänessä onneksi vielä löytyy hitunen stadilaisuutta.

Heittäydyn tähän nyt (taas) ikävän salamyhkäiseksi, mutta uuden lisätyöpaikkani jutskat ovat vielä allekirjoitusta vaille, joten ei siitä sen enempää tässä vaiheessa. Sen sijaan uuden Ylä-Vallilan asuntomme paperit kävimme maanantaina allekirjoittamassa. Olemme tästä lähin vähintään vuoden 83:n neliön kurimuksessa ja/tai loukussa. Yritämme tulla toimeen ”ahtaudessamme” kahdestaan – egoinemme. Vuoden päästä (ellemme viihdy) pääsemme mukaan asunnonvaihtorulettiin. Kuulostaa pelimaailmalta…

Kenties melkein yhtä kamalalta pelimaailmalta kuin Veikkaus Oy:n tulevan lauantain jättilottopotti, joka on saatu kasvatettua juhlavuotena ennätyssfääreihin. Aikoinaan Oy Tippaustoimisto Ab:na aloittanut pulju paukuttaa nyt palkeitaan pelillä, minkä palautusprosentti normiviikoilla on 39,1%. Hei kamoon! Jokainen S-marketin eteisaulan hedelmäpelikin antaa sopivassa ajanjaksossa paremmat palautukset kuin tämä Suomen kansan sokaisema sekoboltispeli: lotto.

Kuinka monta voittanutta lottopelaajaa tunnette? ”Noo-o, olihan se kai se yksi Stiina-Petteri sieltä Huittisista, joka tunsi sen kälviäläisen Jorma-Kullervon, joka tunsi sen Helmi-Siviän sieltä Hattuvaarasta, joka kerran voitti porukassa sen 7 oikein lotossa. Vai oliko se sittenkin Jokerissa?”

Niinpä. Tänään vietetään muuten Autotonta päivää Suomessa(kin). Ai, miten niin: vietetään? Itse ajattelin päräyttää lähikauppaan ja sen jälkeen tietovisaan ”Batman-autollani” suoraan oven eteen. En vain jaksa kävellä sitä 200 metrin matkaa. Polvet lonksuu niin.

Siitä tulikin sujuvasti mieleeni meitä autoilijoita koskeva epäkohta maailmankuululla Viikin suoralla. Sehän sijaitsee Viikissä, Helsingissä. Suora on noin parin kilometrin mittainen, eikä liikenne nyt si(e)llä ole kovin kaksista juuri milloinkaan. Kutakuinkin keskella suoraa, vieressä kulkeva kävely- ja pyörätie vaihtaa puolta yli Viikin suoran.

No, mitähän Helsingin insinöörit ovat kehitelleet tähän suvannon tyyssijaan. Aivan oikein: liikennevalot! Kuvitelkaa, liikennevalot. Voin kuvitella, kun he ovat palavereissään pohtineet ja pähkäilleet vuoden kohokohtaa.

”Kehitelläänkö Mannerheimintielle jotain hyödyllistä alikulkukäytävää vai ruvetaanko sommittelemaan Viikkiin jotain kivaa?”. Ei jumakemuna. Eihän Suomessa ymmärtääkseni ole liikennevaloja vielä edes Lahdessa tai Oulussakaan. Ja sitten keskelle peltoa nakataan hidaste, jolloin meillä stadilaisilla motoristeilla nasahtaa jopa toista minuuttia elämää aivan hukkaan. Ei oo reilua.

Eilen ajaessani tuolla Viikin suoralla bongasin naispyöräilijän häiritsevän meidän noin kolmen autoilijan ajorytmiä painamalla itsellensä vihreän valon. Eikö tuo ole itsekkyyttä suurimmissa määrin? Hyi hitto. Yritin luoda häneen pahan katseen ohittaessani hänet, mutta huomasin, että hänellä oli riittävästi ongelmia polkiessaan voimakkaassa vastatuulessa ja rankkasateessa muutenkin.

Ps. Aikuisten oikeasti: en ole kovin innokas autoilija:)

Mika

Ylä-Vallilaa, ankeuttajia ja sunnuntaipervoilua

Mielenkiintoinen päivä. Pian mennään allekirjoittamaan uusi vuokrasopimus. Ollaan oltu muutama vuosi Helsingin kaupungin asuntojonossa ja vasta viime viikolla tuli ensimmäinen tarjous. Aika kauan kesti, luulin. Emme edes olleet kovin nirsoja asunnon sijainnista. Joitakin lähiöitä toki karsimme pois hakemuksessamme. Ja esimerkiksi Kulosaaressa ei ole stadin kämppiä. Lauttasaaressa ja eteläisessä kantakaupungissa taas vaihtuvuus on ymmärrettävästi vähäistä.

Ehkä etenemisemme jonossa ei sittenkään ollut kovin hidasta. Eihän meillä edes ollut akuuttia tarvetta vaihtaa asuntoa. Luin, että aktiivisia hakijoita stadin kämppiin on tällä hetkellä peräti 21 000. Aikamoinen määrä. Jos olisimme tämän tarjouksen hylänneet, niin sieltä hänniltähän taas oltaisiin aloitettu kipuaminen.

Ai mihin päin muutamme Kulosaaresta? Malttakaahan vielä hetki. Tuleva asuntomme on siis 33 neliötä suurempi, mutta vuokra on 50 euroa edullisempi kuin nykyisessä kodissamme. Siinä luulisi olevan perusteita jo riittävästi.

Voisin kertoa, että muutamme ”Ylä-Vallilaan”. Ettekö ole kuulleet Ylä-Vallilasta? Joillekin saatan tämän jopa absoluuttisena totuutena kertoa, sillä Itä-Pasilan mainitseminenkin saa ihmisissä aikaan omituisia reaktioita. Sen olemme huomanneet jo. Suoraan päin näköä ja tietenkin selän takana. Useiden mielestään Itä-Pasilassa ei ole mitään hyvää, harmaa deedeeärrämäinen betonibunkkeri. Tällaisia ihmisiä sanotaan (Harry Potteria lainatakseni) ankeuttajiksi. On siellä Pasilassa paljon muutakin – kävimme kiertelemässä seutuja. Kulkuyhteydet eivät voisi olla parempia: junat, ratikat, bussit.

Mieluummin kuin, että lähdette pilaamaan joidenkin ihmisten muuttamisen iloa, lukekaa vaikkapa seuraava kirjoitus tietovisakollegani Naurin 20.9. 2010 blogista: naurithegreat.wordpress.com/

Eilen sunnuntaina päätin vain notkuilla kotona – tehtyäni pakolliset duunit. Normaalisti maksulliset kaapelitv-kanavathan olivat viikonlopun ilmaisia. Siinä sitten soffalla istuin kaukosäädin kädessäni ja surffasin läpi kaikki yli sata kanavaa. Toki katsoin ohjelmatietoja lehdestäkin. Ronkeli lienen, kun en mieluisaa katsottavaa ollut löytävinäni. En yleensäkään ole kovinkaan innostunut elokuvia katsomaan, joten se pudotti jo suuren määrän tarjontaa pois.

Futista sentään tiirailin kolmen matsin verran lukemisen ja muun puuhastelun ohessa. Liverpool taapersi (hetkittäisestä noususta huolimatta) ManUa vastaan, Chelsea iski 4-0 -lukemat tauluun alle puolessa tunnissa Blackpoolia vastaan. Kolmannessa (Espanjan) matsissakin tehtiin mukava määrä maaleja.

Futiksen ohessa tutkailin tietty vielä Joensuun ja Vermon ravit. Melko pervoa tuollainen urheilun kokonaismäärä, myönnän. Älkääkä nyt taas huutako, ettei raviurheilu ole urheilua. Kyllä se on! Näin on minun sanottava – ihan duuninikin puolesta 😉

Omien visojeni lisäksi en ole juurikaan viime aikoina muihin tietovisoihin osallistunut. Jahka nämä muuttokiireet ovat ohi, niin aktivoitunen tämänkin harrastuksen suhteen.

Viime visaani viitaten, annan kollegoilleni vinkin: älkää pyytäkö kilpailijoita piirtämään jotain vastausta. Kaikki eivät ole edes yhtä hyviä piirtäjiä kuin minä, joka en osaa edes tunnistettavaa ihmistä raapustaa paperille. Niin, pyysin kilpailijoita piirtämään mansardikaton. Ei mennyt kuin tovi, ennen kuin eräs osallistuja huusi, että mistä perspektiivistä se pitää piirtää…

Mika

Muutossessiota ja -prosessia

Tää pahoittelee päivittämättömyyttä (sanokaapa tuo sana nopeasti viisi kertaa peräkkäin…). Muuttokiireitä pukkaa päälle. Tai – olihan tämäkin päivitys, eikö? Lisää seuraavissa Batman-uutisissa… 😉

Mika

Saako vuoden saarelainen muuttaa pois?

Oho, taisi olla pisin otsikko tähän mennessä vaativalla, raskaalla, mutta myös iloisen tyhjentävällä blogiurallani. Velvoittaakohan otsikossa mainittu titteli asumaan Kulosaaressa vuoden loppuun saakka?

Kävimme taannoin tsekkaamassa potentiaalista uutta asuinpaikkaa. Samalla hinnalla neliöitä melkein tuplasti. Eipäs paljasteta keskeneräisiä asioita tämän enempää. Eikös se meidän ex-pääministerimmekin tokaissut aina samaa asiaa – milloin hän nyt tekstailuiltaan, Rukan reissuiltaan ja Valion maidon kehumisiltaan ehtikään.

Tuosta Valiosta tulikin mieleeni, että kävimme toki myös tutustumassa potentiaalisen uuden asuinympäristömme ruokakauppaan. Olihan se nyt valikoimiltaan taivas verrattuna…mihin vaan. Ainakin Kulosaaren Alepaan, missä toki tilan ahtaus pitkälti sanelee valikoimat. Periaatteessa maitoa juomattomana, ajattelin silti ostaa tästä ostosparatiisista aamujugurtit. No eihän siitä meinannut tulla mitään. Oli kaiken näköistä luomua, rasvatonta, actimeliä, asidofilusta, A+:aa ja muuta skeidaa. Missä normijugurtti? Lopulta rivin päästä löytyi sitten Valion mandariini-vanilja -jugurtti… Himassa katselin sitten, että sekin oli jotain hemmetin hylaa, ja kansikin rikki…

Pieni ihminen voisi hermostua tuollaisessa jugurttiviidakossa. Onneksi en ole kovin pieni, enkä vedä hernettä nenääni juuri mistään. Ei hymiötä.

Maanantaina tuli valtakunnallinen hätäviesti ihan telkkareita myöten. Ihan hyvin meni Ylessäkin. Oli väärä päivämäärä ja paikkakuntakin pielessä. Lopulta saatiin sitten oikeat tiedot piipaten siitä, että Kaarinan kulmilla palaa tehdashalli. Ihmisiä pyydettiin pysymään sisällä ja poissa paloalueelta. No, eikös Kaarina ole aika lähellä Turkua? Mitä tapahtui niillä seutuvilla? Varoitus ja kieltohan oli kuin syömään olisi paikallisia käskenyt. Siellä sitten kaikki 50 kilometrin säteellä Kaarinasta asuvat tiedustelivat kaveripiireistään selvää kuskia, jotta voitaisiin lähteä tulipaloa läheltä katsomaan.

Poliisit valvovat pääkaupunkiseudulla autojen suojatiekäyttäytymisiä – tehostetusti. Se, jos mikään on mainio asia! Laki ymmärtääkseni edellyttää Suomessakin autoilijoita pysähtymään suojatien eteen, jos jalankulkija on AIKEISSA astua suojatielle. Toimii monessa maassa, Lontoossa ainakin. Suomessa todella nihkeästi. Satunnaisena autoilijana minua kyrsii runsaasti myös se, että autoja parkkeroidaan (sana on 5-vuotiaan skidin lanseeraama, kuten kanotoida-verbikin) lain vastaisesti alle viiden metrin päähän suojatiestä. Nykyään pysähdyn silloinkin aina väärin perkkeroidun auton viereen – ja katson pahalla silmällä kuljettajaa, jos hän sattuu olemaan puikoissa.

Jonkunlaista substanssia noista suojatieasioista mulla on. Noin 10-vuotiaana auto keilasi minut katuun, kun juoksin kahden bussin välistä suojatien yli Kaisaniemessä. Ei käynyt pahemmin: karvareuhka lensi katuun, mutta koulumatka Nervanderinkadulle jatkui. Myöhemmin ajoin tovin taksia ja törmäsin Kisahallin kohdalla Mannerheimintiellä katua juosten ylittäneeseen henkilöön. Suojatiellä kuitenkin. Uhrilta murtui jalka ja minulta loppui into ajaa taksia.

Mika

Eläkeläisten juttuja

Tulipa taas nostalgisia fiiliksiä perjantaina Eläkeläisten Tavastian keikalla. Ehkä siitä on aikaa noin 34 vuotta, kun ensimmäiset lonkerot Tavan discossa join. Tiukat oli silloin portsareiden syynit ovella; aina porukka ei päässyt sisään selvinkään päin. Pöydissä istuttiin kiltisti, eikä pullosta saanut juoda. Puhumattakaan, että joku olisi jorannut pullo kädessä. Lasista juotiin. Jos halusi vaihtaa pöytää, piti neiti tarjoilijaa pyytää siirtämään juomia. Ei passannut poukkoilla omaehtoisesti.

Ajattelin kokeilla extreme-lajia ja olla Eläkeläisten keikalla oluetta. Tahtoni ja lihani oli heikko, enkä kyennyt siihen. Ei ole kuulemma kukaan muukaan sellaiseen pervoiluun kyennyt Eläkeläisten noin 17 vuoden historian aikana.

Perjantaina oli hyvä jo se, että soitto alkoi jo kello 21.30. Sopivien etkojen jälkeen suuntasimme Kovasen 16-hengen taksibussilla kohti gigiä. Me kaikki viisi: vaimo, Lasse, Jurmu ja Roope. Eija tuli omia aikojaan keikkapaikalle. Eipä näkynyt Bjurströmiä katsomossa. Parempi niin. Bjurströmille.

Sielu lepäsi koko keikan ajan, vaikka mitään sinänsä uutta ei nähty, eikä kuultu. Onnin spiikit upposivat, kuten aina – muukin bändi oli iloisen verbaalilla päällä. Tervetuliaissanat olivat: ”Me olemme paras bändi ja te olette paskin yleisö!” Ai-ai, heti tuli kotoisa keikkaolo alusta alkaen. Olin itse niin kaukana lavalta, etten nähnyt, hajottiko Onni kahdet vai kolmet urut. Normilukemia kuitenkin. Jo ulko-ovella ilmoitettiin, että keikkaa kuvataan ja äänitetään. Porukka olikin varsin eläkeläismäisesti pukeutuneita. Kaikki olivat hyvällä tuulella, niin me helsinkiläiset kuin Lappeenrannan ja Kuopion vierailijatkin. Ulkomaan seikkailijoitakin oli paikalla. Jokisen kaupasta ostimme myös oman osamme. Taas riittää jääkaappimagneetteja ja rintaneuloja hetkeksi aikaa. Niitä on mukava jakaa mukaville ihmisille.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut – myös toipumisen kannalta. Joskus humppasessiosta toipuminen, niin henkinen kuin fyysinenkin, on kestänyt päiväkaupalla. Tällä kertaa pääsin vähemmällä. Mitä nyt on vieläkin hieman poissaoleva virne kasvoilla. Ja mikäs siinä taas on uutta?

Olisiko tämä ollut noin 30. Eläkeläisten keikka. Ensimmäinen tapaaminenhan oli Riihimäen Lukki-pubissa ja vuosi 1995. Väkeä oli paikalla tuolloin alle kymmenen. Eräänlaisena kruununa yhteisymmärryksellemme oli keväinen Berliinin Astra-keikka. Oslossahan olisi tietty voinut käydä, mikäli Suomen pöpi kansa olisi äänestänyt Euroviisukarsinnoissa hieman paremmin. Nyt tulee väkisinkin taukoa, sillä humppapumppu ei keikkaile ennen ensi vuoden maaliskuuta.

Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi valittiin muutama päivä sitten olympiavoittaja Toni Nieminen. Titteli meni taatusti oikealle henkilölle. Vain 16-vuotiaana olympiakultaa (x2) voittanut Nieminen on osoittanut monilahjaisuutensa muun muassa valmentamalla ravureita. Asenne on aina kohdillaan ja hymy herkässä. Sanattomaksi ei nykyään 35-vuotias hemmo myöskään yleensä jää. Kaikki plussat Tonille! Pakko silti myöntää, että hänen mäkihyppykommentointejaan en kyllä kovin mielellään kuunnellut. Mutta vika saattaakin olla (jos ei minussa, niin) itse mäkihypyssä.

Ps. Olipa paras ilotulitus, mitä ikinä oon kuu(nne)llut – nimittäin Linnanmäen loppettajaisjytke sunnuntai-iltana klo 21.50->. Ei näkynyt saareelle saakka, eikä pilvisyyden vuoksi paljon muuallekaan, mutta hyvin jytisi kymmenen minuuttia 😀

Mika

Ja mullehan turkulaiset ei enää soittele

Tällä viikolla olen herännyt joka hemmetin aamu kello 05.00-06.30. Töitä pukannut. Ajattelin, että tänä aamuna saan sitten torkkua pidempään, mutta eikös joku Lindorff herätä heti yhdeksän jälkeen. En ehtinyt vastaamaan. Soitin takaisin tähän perintätoimistoon, joka on sijoittanut itsensä – aivan oikeaan paikkaan: Turkkuseen. Kerroin, että tästä numerosta soitettiin minulle, jonka jälkeen neitokainen siellä minulle kertomaan, että; ”Ai tästäkö numerosta sinulle soitettiin?”.
No eiku muuten vaan aamuherätyksen jälkeen soittelen sinne sun tänne…
Mikä näitä turkulaisia vaivaa?
Taisin kyllä sen melko suoraan kertoakin. Tietävät nyt. Eivät taida enää soitella. Tai soittelevat ja päättävät olla sen jälkeen soittamati.

Kävimme eilen ilotulituksen SM-kilpailuissa. Miksi ilotulitus? Englanniksi fire works. På svenska fyrverkeri. Typeriä sanoja kaikki tyynni. Minusta oli aivan hirveetä katsoa, kun taivaalle ammuttiin satojen tuhansien eurojen edestä valopaukkuja. Ajatelkaa, miten paljon maailmassa on nälänhätää ja muuta. Päätin, että tästä lähtien rupean kamppanjoimaan Greenpeacen puolesta. Tai vaikkapa muiden yleishyödyllisten järjestöjen eteen: ”Visakoivujen halaajat ry”, ”Save the Stone” tai mitä niitä nyt onkaan.

Moitiskelin taannoin ohjelmatarjontaa tv:ssä. Olin väärässä. Sehän on aivan loistavaa. Joka päivä tulee joku ohjelma, jota sietää katsoa. Tällä viikolla alkoi kaksi uutta kotimaista huumorisarjaa. Upposi. Siis hyvälla lailla sanottuna.

Maanantaina tuli TV2:lla Hilander-tv. Hekotin. Se ei toki ole merkki siitä, että ohjelma olisi universaalisesti hyvä. Imitoinnit olivat pääosin erinomaisia, osa täysin uusistakin henkilöhahmoista. Parhaimpiin kuului imitointi tästä, ”mikäliemaalaislääkäri” Kiminkisestä. Siis tämä mies, jolla on pieni söpö niskaletti. Sellainen, mikä on tietääksen lailla kielletty yli 5-vuotiailta. Maaseudulla sellaista saa poikkeusluvalla kuulemma pitää kouluikään saakka.

Keskiviikkona tuli Nelosella Yksi lensi yli Marin pesän. Kirjoitin ensin vahingossa (!) viimeisen sanan s-kirjaimen tilalle r-kirjaimen. Hauskuutta oli myös tämä ohjelma täynnä. Studioyleisö ja kaikki. Ja varsinkin taitavia näyttelijöitä: Knihtilää, Hietalahtea, Korpelaa jne.
Se minua hieman ärsytti, että miksi se Perankoski huutaa siellä studiossa niin kovaa. Liekö jäänyt rooli päälle Ihmisten puolue -ohjelmasta. Tai ehkä se vaan aina huutaa. Aatelkaa kaupan jonossakin. Kirjastoissakin, ehkä.

Eräs sketsi ja piilokamerajuttu oli sellainen, missä Korpela oli aurinkorasvamannekiininä – Tomm-oil! Siihen oli sitten tilattu mukaan tämä, tämä, tämä…ööö, mikä sen nimi nyt on. Onko sellaista BB-”tähteä” olemassa kuin Henna/Hanna Karihnainen? Karhinen? Ok, se nyt kuitenkin oli siellä piilokamerauhrina botox-huulineen ja silikonitisseineen. Oli päättänyt olla siellä positiivisella asenteella. Ihan kiva, hei.

Korpela siinä ”kuvaustilanteessa” sitten diivaili ja äksyili, ja tää typy katseli vieressä ja välillä lohdutti. Kun juju lopulta kerrottiin Hennalle, että tää oli piilokameraa, nii se kysy Korpelalta, että ”eikö sulla oikeesti oo pähkinäallergiaa” tai ”eikö sun selkää oikeasti sattunu se aurinkovoide”.

Lopulta kävi ilmi, ettei Henna edes tiennyt kuka Tommi Korpela on. Siis täh? En nyt usko, että Tommi on KAIKKIEN Suomen naisten märkien unien kohde, mutta eikö hänet oo ainakin kerran äänestetty Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Missä maailmassa Henna elää? Vaimonikin  – kenen nimeä ei tässä saa mainita – huutaa hoosiannaa Korpelan perän perään.

Ps. En tiedä, miten tämä liittyy mihinkään, mutta löysin tällaisen André Wickströmin sitaatin: ”Mikään ei ole niin kamalaa kuin ihminen, joka on iloinen, energinen ja täysin lahjaton.”

Pps: Siellä ilotulituksen SM-kilpailuissa noin 6-vuotias poika uteli: ”Mitä noi Seurasaaren oravat tykkäävät tällaisesta melskeestä?”. Toinen skidi totesi, että ”Onko tää nyt sitä sekoitustulitusta?”

Ppps: Ja Greenpeacellehan ei minulta sitten oikeasti ikuna heru lanttiakaan – saatika sympatiaa. Sitä paitsi: ilotulitukset ovat aina upeita ja rahojen väärtejä!

Mika

Vähään tyytyväinen vätystiimi

Katselin eilen Suomen vierasmatsia Hollantia vastaan. Olihan se nyt tietenkin aivan eri tasoa kuin masentava Moldova-peli. Alku oli juuri niin turhauttavaa kuin saatoimme pelätä pelatessamme maailman toiseksi parasta maata vastaan. Juu-u, Hollanti on myös Fifan tuoreessa rankingissa toisena Espanjan jälkeen – ennen Brasiliaakin. Huuhaa-ranking, sanonee moni. Suomi on muuten sijalla 51, Moldovan sijoitus on 89.

Alkushokin jälkeen Suomikin pääsi peliin mukaan, eikä Miklu Forssellin maali ollut kulmapotkun jälkeen mikään onnenkantamoinen. Sen jälkeen Suomella oli vielä 2-3 muutakin hienoa maalipaikkaa ensimmäisellä jaksolla. Hieman flegmaattisena sohvan nurkalle asettunut heebo (= minä) odottelikin toista jaksoa lähes innolla. ”Tästähän voisi tulla vielä vaikka mitä” -fiiliksellä.

Mitä vielä! Molemmat joukkueet vetäytyivät kilpikonnapuolustukseen. Suomella oli ehkä yksi maalipaikka ja Hollannilla pari. Studiokommentoijatkin (Reini ja Lehtola) kertoivat turhautuneina (matsin jälkeen) odotelleensa, että missä vaiheessa Suomi rupeaa ottamaan riskejä. Onhan nyt käytännössä lähes sama hävitä 1-3 tai 1-4 kuin 1-2, kun tavoitellaan vieraskentältä tasapelipistettä.

Paskan marjat. Mitään riskejä ei otettu. Toki vaihtojen myötä varmaankin pyrittiin hakemaan lisää hyökkäysvoimaa. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Tietenkin on pakko myöntää, että Hollannin ensimmäisellä jaksolla haavoittuvaistaja repaleista puolustusta tiivistettiin huomattavasti. Näin taitava joukkue ja/tai taitavan joukkueen valmentaja tekee.

Vätystelyä ja ylivarovaista oli pelata palloa koko ajan taaksepäin puolustajille tai Otto-veskarille. Ihan syvältä! Jos minä olisin ollut Suomen pelaaja…
Tai, jos minä olisin ollut Suomen joukkueen valmentaja…
Tuleekohan Palloliitosta soitto pian? Voisin ehtiäkin :D.

Jälkiviisaus on turhaa. Eikä ole!
Mistä näitä suomalaisia sanontoja sikiää? Tässä pari lisää:
Poikkeus vahvistaa säännön. Mitä-mitä, eihän vahvista. Sehän rikkoo säännön!
Makuasioista ei voi kiistellä. Höpö-höpö, niistähän just voikin kiistellä ja ehkä pitääkin.
Miettikää seuraavaksi, kun joku aloittaa joko suullisesti tai kirjallisesti: ”Ollakseni rehellinen…”. Mitä hemmettiä nää pöljät muuten sitten puhuu – pelkää paskaako?

Muuten olen sitä mieltä, että suomenruotsalaiset valtaavat pian jalkapallon A-maajoukkueen kokonaan. Miettikää nyt, seuraavat ainakin puhuvat sujuvaa ruåtsia: Niklas Moisander, Jonas Portin, molemmat Eremenkot, Mikael Forssell, Kasper Hämäläinen, Jonatan Johansson, Daniel Sjölund, Roni Porokara ja Tim Sparv. En oo kyl ihan varma Moisanderista ja Porokarasta…

Arvatkaa, mitä kieltä skotti Stuart Baxter puhuu sujuvasti. Kyllä! Ja skoonen aksentilla.

Mika